1. luku

Kalpea, mustahiuksinen poika istuu suuren lehtipuun varjossa poikaa itseään kalpeampi, valkoinen luonnoslehtiö sylissään. Mustasta musteesta piirtyvä viivat jäävät valkoisen paperin pintaan pojan liikuttaessa kättään ja siinä olevaa tussia tasaisella pinnalla tasaisessa, melkein yhtenäisessä liikkeessä. Mustat kuulokkeet maastoutuvat mustien hiusten sekaan, millä ei ole mitään mahdollisuutta peittää korvia, joiden lehdissä on venytykset koruineen. Tuon Breaking Benjamin I Will Not Bowia kuuntelevan nuoren viidentoista vuoden iän saavuttaneen pojan nimi on Claude Lucas Rousseau.
Jos hänet tuntee edes hitusen paremmin, ei tarvitse ihmetellä, miksi hän istuu siinä puun alla keskellä päivää yksin muutamien pariskuntien kutiessa lähistöllä. Koko lyhyen elämänsä ajan siihen hetkeen asti Claude on ollut poikamies eikä kokenut kertaakaan kumppanin lämpöä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö poika haaveilisi saavansa vielä jonain päivänä jonkun kainaloonsa. Yksi pojan haaveista onkin löytää joku, joka hyväksyisi hänet samalla tavalla kuin Vinny ja Angel hyväksyvät hänet ystäväkseen. Tällä hetkellä Claude kuitenkin joutuu tyytymään haaveisiinsa ja kuvitelmiinsa siitä, millaiselta tuntuisi kuunnella toisen sydämen sykettä ja makoilla yhdessä siinä nurmikolla ihmettelemässä maailmaa ja sen salaisuuksia sekä tietysti avautumassa tunteista toisilleen.
Kesken piirtelynsä Claude saa toisen idean inspiraation myötä, minkä seurauksena jo musteinen valkoinen sivu kääntyy helposti uuteen, puhtaaseen sivuun. Kauan ei menekään, kun uusi puhdas sivu en sisaruksensa kaltainen, mutta tällä kertaa täynnä sanoja korpin luonnoksen viivojen sijasta. Kaikkien sanojen ollessa paperilla on sivun aika jättää sisaruksensa ja pujahtaa vaaleansiniseen kirjekuoreen, jonka Claude kaivaa mustasta laukustaan esiin. Paperin ollessa taiteltuna kirjekuoren kätköissä poika nousee viimeinkin puolen tunnin istumisen jälkeen ensimmäistä kertaa ylös venytellen. Lähistöllä olevat pariskunnat eivät kuitenkaan kiinnitä häneen sen enempää huomiota kuin yleensä vaan jatkavat hempeilyjään käden kiinni pitämisistä lyhyisiin, ujoihin suudelmiin.
Kerättyään tavaransa ja heilautettuaan laukkunsa olalleen Claude suuntaa askeleensa takaisin kohti suurta rakennusta, jota myös Anthemin sisäoppilaitokseksi voidaan kutsua. Kirjekuori ei kuitenkaan ole enää hänen mukanaan vaan piilotettuna sen puun oksaan, jonka alla poikamme vielä hetki sitten istui paperille viivoja piirtämässä ja musteisia sanoja kirjoittamassa.

”Emme tunne toisiamme, tuskin olemme koskaan nähneetkään, mutta ehkä sinä olet saanut nämä kirjeet silti. Samaan aikaan olemme lähellä, samaan aikaan olemme kaukana toisistamme. Meitä ei kuitenkaan ole erottamassa valtameri tai valtion rajat, asumme saman katon alla kuuntelemassa sateen aikaan pisaroiden tanssia ja laulua kattoa vasten. Ehkä matka vielä umpeutuu, mutta se on aivan toinen tarina. Minä kuitenkin odotan sinua yhä, kuten ehkä sinäkin minua.”

»» ║ 2. luku ║ ««